Depeche Mode: Exciter
[Rumba, 11 Toukokuu 2001. Teksti: Pia af Hallstrom. Kuvat: Anton Corbijn.]
DEPECHE MODE: EXCITER
Depeche Mode on hämmentävä bändi. 80-luvun alussa Essexin nurkilla hilluneet nuorukaiset tuskin aavistivat mitten merkittäväksi ranskalaisesta muotilehidestä napatun nimen saanut bändi tulisi muotoutumaan. Miksi ihmeessä juuri tämä bändi, nämä melodiat ja lyriikat, joissa nyt ei sinänsä mitään elämää suurempaa ole, yhdistävät tänäkin pälvänä ihmisiä enemmän kuin mikään viimeisen kahdenkymmenen vuoden alkana syntynyt bändi. Me enemmän ja vähemmän keskiikää lähestyvät fanit löydämme edelleen toisistamme uusia hengenheimolaisia. Ja päädymme vaikka firman billeissä laulamaan The grabbing hands grab all they can. All for themselves – after all. Pateettista ehkä, mutta entä sitten. Ja jos aslaa puhutaan, niin kukapa olisi aikoinaan uskonut, että esimerkiksi Detroitin teknopioneerit pitävät Depeche Modea yhtenä tärkeimmistä kummisedistään.
Uuden DM-levyn limestyminen on aina kova paikka. Entä jos se onkin pettymys, eikä yhteyttä löydy? Ainakin Violatorin ilmestyessä ensimmäinen singlejulkaisu Personal Jesus kauhistutti osan vanhoista nahkatakkifaneista hetkeksi. Mitä ihmetta tämä kitararämpytys?! Nyt jälkeenpäin onkin helppo tutkailla, mitten myös seuraavien albumien ensimmäiset singlejulkaisut; Songs Of Faith And Devotionin I Feel You, Ultran Barrel Of A Gun ja nyt Dream On Exciterilta, ovat aina edustaneet albumin rockimpaa antia. Ja taas toinen singlejulkaisu on lähes poikkeuksetta ollut ko. albumin paras hetki. Exciteriita sen pitäisi olla Airto Moreiran perkussioilla vahvistettu Freelove, jota on aika vaikea kuunnella kuivin silmin.
Mark Bellin tyylillä tuottama Exciter on aikuisin ja seesteisin Depeche Mode-levy. Metallinen kolkkous ja tummat sävyt ovat saaneet rinnalleen orgaanista pehmeyttä ja melodioista työntyy sitkeästi esiin uudenlainen optimismi. Exciter hehkuu omalla tavallaan uutta alkua, jossa Gahan, Gore ja Fletcher osoittavat edelleen olevansa suuria muusikintekijöltä ja tulkitisjoita, mutta niinikään rautaisenkovia ammattilaisia, jotka eivät 20 vuoden jälkeenkään ole omlin saavutuksiinsa pöhöttyneitä saati sitten valmiita antamaan periksi.
[Rumba, 11 Toukokuu 2001. Teksti: Pia af Hallstrom. Kuvat: Anton Corbijn.]
DEPECHE MODE: EXCITER
Depeche Mode on hämmentävä bändi. 80-luvun alussa Essexin nurkilla hilluneet nuorukaiset tuskin aavistivat mitten merkittäväksi ranskalaisesta muotilehidestä napatun nimen saanut bändi tulisi muotoutumaan. Miksi ihmeessä juuri tämä bändi, nämä melodiat ja lyriikat, joissa nyt ei sinänsä mitään elämää suurempaa ole, yhdistävät tänäkin pälvänä ihmisiä enemmän kuin mikään viimeisen kahdenkymmenen vuoden alkana syntynyt bändi. Me enemmän ja vähemmän keskiikää lähestyvät fanit löydämme edelleen toisistamme uusia hengenheimolaisia. Ja päädymme vaikka firman billeissä laulamaan The grabbing hands grab all they can. All for themselves – after all. Pateettista ehkä, mutta entä sitten. Ja jos aslaa puhutaan, niin kukapa olisi aikoinaan uskonut, että esimerkiksi Detroitin teknopioneerit pitävät Depeche Modea yhtenä tärkeimmistä kummisedistään.
Uuden DM-levyn limestyminen on aina kova paikka. Entä jos se onkin pettymys, eikä yhteyttä löydy? Ainakin Violatorin ilmestyessä ensimmäinen singlejulkaisu Personal Jesus kauhistutti osan vanhoista nahkatakkifaneista hetkeksi. Mitä ihmetta tämä kitararämpytys?! Nyt jälkeenpäin onkin helppo tutkailla, mitten myös seuraavien albumien ensimmäiset singlejulkaisut; Songs Of Faith And Devotionin I Feel You, Ultran Barrel Of A Gun ja nyt Dream On Exciterilta, ovat aina edustaneet albumin rockimpaa antia. Ja taas toinen singlejulkaisu on lähes poikkeuksetta ollut ko. albumin paras hetki. Exciteriita sen pitäisi olla Airto Moreiran perkussioilla vahvistettu Freelove, jota on aika vaikea kuunnella kuivin silmin.
Mark Bellin tyylillä tuottama Exciter on aikuisin ja seesteisin Depeche Mode-levy. Metallinen kolkkous ja tummat sävyt ovat saaneet rinnalleen orgaanista pehmeyttä ja melodioista työntyy sitkeästi esiin uudenlainen optimismi. Exciter hehkuu omalla tavallaan uutta alkua, jossa Gahan, Gore ja Fletcher osoittavat edelleen olevansa suuria muusikintekijöltä ja tulkitisjoita, mutta niinikään rautaisenkovia ammattilaisia, jotka eivät 20 vuoden jälkeenkään ole omlin saavutuksiinsa pöhöttyneitä saati sitten valmiita antamaan periksi.