Mustan Kaikki Savyt
[Rumba, 11 Toukokuu 2001. Teksti: Samuli Knuuti. Kuvat: Anton Corbijn.]
MUSTAN KAIKKI SAVYT
Depeche Mode on palannut kuilun partaalta, myrskyn silmästä, unohduksen kurimuksesta. Kaikista syntikkabändeista legendaarisin syöksyy 80-luvulle uudella Exciter-albumilla, joka palauttaa heille edellisten vuosikymmenten elektronisten pioneerien maineen. Samuli Knuuti tapasi laulunkirjoittaja Martin Goren ja “yhtyeen suurimman fanin” Andrew Fletcherin Lontoossa.
“Kai minulla jossain elämäni vaiheessa olisi ollut vaikka kuinka paljon tarinoita, mutta nyt minulla ei ole mitään muuta. Tämä on ainoa tarina, jonka koskaan pystyn kertomaan.”
Näin alka Donna Tarttin kymmenen vuoden takainen kulttiromaani Jumalat juhlivat öisin. Se on kertomus kadotetusta viattomuudesta. Mutta toisaalta: niin ovat kaikki kertomukset, kaikki elämät. Katso vaikka peiliin.
Kun on kaksikymppinen, kenties vielä kolmekymppinen, mahdollisia tarinoita on useita. Nelikymppisenä kurssi on valittu, jäljellä on enää yksi tarina.
Kun Depeche Mode julkaisi mestariteoksensa Violator keväällä 1990, kaikki oli vielä mahdollista. Neljä poikaa Basildonista olivat kymmenessä vuodessa hioneet huippuunsa oman lahjakkuutensa, kykynsä leipoa eurooppalaisesta dekadenssista, muotovalioita paheen konvehteja. Black Celebrationin (1986) ja Music For The Massesin (1987) kaltaisilla levyillä Kraftwerkin mekaaninen kuulaus ja Einstürzende Neubatenin meluisa avantgardismi yhdistyivät bluesin sielukkuuteen ja kiiltokuvankauniisiin popmelodiohin. Violator myi miljoonia kappaleita, stadionit täyttyivät ympäri maailmaa. Kaikki tiet olivat avoinna horisonttiin asti, häviämispisteeseen saakka.
Sääli vain, että Depeche Mode valitsi teistä sen, joka oli kaikista ilmeisin muille yhtyeille mutta epätodennäköisin heille. Entiset nynnyt seurakuntanuoret valitsivat turmeluksen: laulaja David Gahan yritti tarmokkaasti tappaa itsensä huumeila, laulunkirjoittaja Martin Gore suistui alkoholismiin, kosketinsoittaja Andrew Fletcher sai hermoromahduksen ja soundivelho Alan Wilder otti syntikkansa ja lähti kotiin nuolemaan haavojaan.
Uransa kymmenenä ensimmäisenä vuotena Depeche Mode teki seitsemän albumia. Seuraavana yhtenätoista vuotena he pystyivät vain kolmeen. Uusin niistä on juuri nyt ilmestyvä Exciter. Se on heidän kymmenes albuminsa, mutta se on myös paljon enemmän. Se koettaa täyttää nimensä mahdottoman lupauksen; tehdä niin kuin Depeche Moden levyt 80-luvulla tekivät, saada fanit jälleen kiihkoihinsa.
Se on Depeche Moden yritys riuhtaista itsensä irti tarinasta, johon he tuomitsivat itsensä.
Tervetuloa Hill Houseen!
Se on herraklubi Lontoon Hyde Parkin kulmalla, dickensiaanisten upottavan ylellisten kammarien sokkeloinen verkosto, jonka käytävillä kipittävät viktoriaanisiin asuihin ahtautuneet palvelijatytöt. Tämä on mukavoituneen rahan nuhruinen tyyssija, jonka jäsenille sukupolvien yli jatkuva varallisuus on tuttua ja tyynnyttelevää kuin sytytetty piippu ja tohvelit.
Sillä ei pitäisi olla mitään tekemistä Depeche Moden musiikin kanssa. Silti kun ovi viimein avautuu kapealta käytävältä lähikaupan kokoiseen sviittiin, sen takaa löytyvät Martin Gore ja Andrew Fletcher. Fletcherillä on yllään musta nahkatakki ja hohtavan valkoinen t-paita, Gore on sonnustautunut mustaan nahkaan ja violettin höyhenpuuhkaan. He näyttävät luokan epätodennäköisimmältä ystäväkaksikolta: nörtiltä ja kiusatulta kummajaiselta, jotka jaettu ujous ja kiusattuna oleminen on ajanut yhteen.
Silti he ovat kaksi kolmasosaa yhdestä aikamme merkittävimmistä popyhtyeistä. He ovat myös silmin nähden hirvittävässä kankkusessa, eilen oli kuulemma levy-yhtiön illalliset. Mutta koska aikaa on tavanomaisen vähän, tuttu pahainen puoli tuntia, on syytä mennä suoraan asiaan.
- Ei uuden albumin nimellä isoa yhteyttä Violatoriin ole, Martin väittää. Puhuessaan hän kuulostaa hätkähtyttävän paljon Stan Laurelilta, hänen äänessään on sama uneliaan itkuinen ressukkanuotti. Kun hän puhuu, hän ei katso minuun vaan Fletcherin, parhaasseen ystäväänsä, jota ilman kroonisen ujo Gore ei kuulopuheiden mukaan uskalla astua sen enempää studioon kuin baariinkaan.
- Sana vain kuulostaa samalta. Jo edellisen levymme nimi Ultra oli todella positiivinen sana ja halusimme uudelle albumille samansuuntaisen nimen. Meitä usein pidetään synkkänä ja masentavana yhtyeenä, mutta emme itse näe itseämme sellaisina. Halusimme luoda itsestämme vaikutelman positiivisena ja elämäniloisena yhtyeenä.
- Exciter onkin Depeche Moden uran kepeimpiä jailmavimpia albumeita. Poissa ovat 80-luvun lopun kultakauden melodramaattinen eksistentialismi raskaine syntikkamattoineen ja vaikean 90-luvun raskaat hitaat hip hopista vohkitut rytmit. Exciterin sovitukset ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta helliä ja minimalistisia: vasta noin viidennellätoista kuuntelulla albumin osaset loksahtavat paikalleen ja se lakkaa kuulostamasta keskeneräiseltä. Tästä saa pitkälti kiittää tuottaja Mark Belliä, joka on aikaisemmin tehnyt työtä Björkin ja teknopumppu LFOin kanssa.
- Tavallaan Exciter on paluu elektronisille juurillemme, Martin sanoo.
- Oikean ihmisen löytäminen kesti kauan, koska hyvin harvat huipputuottajat hallitsevat sekä uusimmat elektroniset soundit että melodiat. Yleensä kun lähetämme kappaleen jollekin teknonerolle remiksattavaksi, hän ensi töikseen heittää laulumelodian ulos ikkunasta.
- Mark oli myös paljon käytännöllisempi kuin Ultran tuottanut Tim Simenon, Andrew toteaa.
- Kun Mark saa idean, hän menee syntetisaattorin luo. Kun Tim saa idean, hän selittää sen apulaisryhmälleen, joka sitten puurtaa pari päivää sen parissa – jonka jälkeen Tim sitten siunaa tai hylkää sen. Kuten Ultralta kuulee, Timin työtapa tuoti hyviä tuloksia mutta se oli myös piinallisen hidas.
Depeche Moden menestystarina on täynä ironioita, joista suurimpia on se, ettei kukaan konemusiikin uranuurtajabändin perustajajäsenistä hallitse syntetisaattoreita kovin hyvin. Dave Gahan keskittyy laulamiseen, Martin Gore kirjoittaa kaikki laulunsa akustisella kitaralla – ja Andrew Fletcher on omien sanojensakin mukaan vain “yhtyeen suurin fani”, joka hoitaa siinä sivussa managerin tehtäviä. Kun soundivelho Alan Wilder lähti yhtyeestä ovet paukkuen vuonna 1995, jäljelle jäänyt kolmikko joutoo luottamaan bändin ulkopuolisiin yhteistyökumppaneihinsa.
Silti Martin eikä Andrew kaipaa Alania takaisin.
- Meillä ei koskaan Alanin aikana ollut näin hauskaa studiossa, Andrew sanoo.
- Alan on hirvittävän lahjakas muusikko, mutta täysi erakko ja kontrollifriikki, hänen kanssaan ei voinut keskustella lainkaan. Nyt me kaikki voimme ihan eri tavalla osallistua musiikin tekemiseen.
- Oman kalenterinsa Alan Wilder täytää Recoil-projektilla, jonka kaksi erinomaista levyä Unsound Methods (1997) ja Liquid (2000) eivät nekään saa Martinin ja Andrewin varauksetonta hyväksyntää:
Andrew: - Alan on loistava tuottaja, mutta koska hän käyttää eri laulajia, hänen levynsä kuulostavat aina vähän hajanaisilta. Hän ei saa omaa persoonallisuuttan esille koko levyn mittakaavassa.
Martin: - Emme me silti hänen kanssaan riidoissa ole – tosin emme pidä yhteyttäkään. Itse asiassa lähetimme eilen hänelle onnittelukortin, hän on juuri saanut toisen tyttären.
[Rumba, 11 Toukokuu 2001. Teksti: Samuli Knuuti. Kuvat: Anton Corbijn.]
MUSTAN KAIKKI SAVYT
Depeche Mode on palannut kuilun partaalta, myrskyn silmästä, unohduksen kurimuksesta. Kaikista syntikkabändeista legendaarisin syöksyy 80-luvulle uudella Exciter-albumilla, joka palauttaa heille edellisten vuosikymmenten elektronisten pioneerien maineen. Samuli Knuuti tapasi laulunkirjoittaja Martin Goren ja “yhtyeen suurimman fanin” Andrew Fletcherin Lontoossa.
“Kai minulla jossain elämäni vaiheessa olisi ollut vaikka kuinka paljon tarinoita, mutta nyt minulla ei ole mitään muuta. Tämä on ainoa tarina, jonka koskaan pystyn kertomaan.”
Näin alka Donna Tarttin kymmenen vuoden takainen kulttiromaani Jumalat juhlivat öisin. Se on kertomus kadotetusta viattomuudesta. Mutta toisaalta: niin ovat kaikki kertomukset, kaikki elämät. Katso vaikka peiliin.
Kun on kaksikymppinen, kenties vielä kolmekymppinen, mahdollisia tarinoita on useita. Nelikymppisenä kurssi on valittu, jäljellä on enää yksi tarina.
Kun Depeche Mode julkaisi mestariteoksensa Violator keväällä 1990, kaikki oli vielä mahdollista. Neljä poikaa Basildonista olivat kymmenessä vuodessa hioneet huippuunsa oman lahjakkuutensa, kykynsä leipoa eurooppalaisesta dekadenssista, muotovalioita paheen konvehteja. Black Celebrationin (1986) ja Music For The Massesin (1987) kaltaisilla levyillä Kraftwerkin mekaaninen kuulaus ja Einstürzende Neubatenin meluisa avantgardismi yhdistyivät bluesin sielukkuuteen ja kiiltokuvankauniisiin popmelodiohin. Violator myi miljoonia kappaleita, stadionit täyttyivät ympäri maailmaa. Kaikki tiet olivat avoinna horisonttiin asti, häviämispisteeseen saakka.
Sääli vain, että Depeche Mode valitsi teistä sen, joka oli kaikista ilmeisin muille yhtyeille mutta epätodennäköisin heille. Entiset nynnyt seurakuntanuoret valitsivat turmeluksen: laulaja David Gahan yritti tarmokkaasti tappaa itsensä huumeila, laulunkirjoittaja Martin Gore suistui alkoholismiin, kosketinsoittaja Andrew Fletcher sai hermoromahduksen ja soundivelho Alan Wilder otti syntikkansa ja lähti kotiin nuolemaan haavojaan.
Uransa kymmenenä ensimmäisenä vuotena Depeche Mode teki seitsemän albumia. Seuraavana yhtenätoista vuotena he pystyivät vain kolmeen. Uusin niistä on juuri nyt ilmestyvä Exciter. Se on heidän kymmenes albuminsa, mutta se on myös paljon enemmän. Se koettaa täyttää nimensä mahdottoman lupauksen; tehdä niin kuin Depeche Moden levyt 80-luvulla tekivät, saada fanit jälleen kiihkoihinsa.
Se on Depeche Moden yritys riuhtaista itsensä irti tarinasta, johon he tuomitsivat itsensä.
Tervetuloa Hill Houseen!
Se on herraklubi Lontoon Hyde Parkin kulmalla, dickensiaanisten upottavan ylellisten kammarien sokkeloinen verkosto, jonka käytävillä kipittävät viktoriaanisiin asuihin ahtautuneet palvelijatytöt. Tämä on mukavoituneen rahan nuhruinen tyyssija, jonka jäsenille sukupolvien yli jatkuva varallisuus on tuttua ja tyynnyttelevää kuin sytytetty piippu ja tohvelit.
Sillä ei pitäisi olla mitään tekemistä Depeche Moden musiikin kanssa. Silti kun ovi viimein avautuu kapealta käytävältä lähikaupan kokoiseen sviittiin, sen takaa löytyvät Martin Gore ja Andrew Fletcher. Fletcherillä on yllään musta nahkatakki ja hohtavan valkoinen t-paita, Gore on sonnustautunut mustaan nahkaan ja violettin höyhenpuuhkaan. He näyttävät luokan epätodennäköisimmältä ystäväkaksikolta: nörtiltä ja kiusatulta kummajaiselta, jotka jaettu ujous ja kiusattuna oleminen on ajanut yhteen.
Silti he ovat kaksi kolmasosaa yhdestä aikamme merkittävimmistä popyhtyeistä. He ovat myös silmin nähden hirvittävässä kankkusessa, eilen oli kuulemma levy-yhtiön illalliset. Mutta koska aikaa on tavanomaisen vähän, tuttu pahainen puoli tuntia, on syytä mennä suoraan asiaan.
- Ei uuden albumin nimellä isoa yhteyttä Violatoriin ole, Martin väittää. Puhuessaan hän kuulostaa hätkähtyttävän paljon Stan Laurelilta, hänen äänessään on sama uneliaan itkuinen ressukkanuotti. Kun hän puhuu, hän ei katso minuun vaan Fletcherin, parhaasseen ystäväänsä, jota ilman kroonisen ujo Gore ei kuulopuheiden mukaan uskalla astua sen enempää studioon kuin baariinkaan.
- Sana vain kuulostaa samalta. Jo edellisen levymme nimi Ultra oli todella positiivinen sana ja halusimme uudelle albumille samansuuntaisen nimen. Meitä usein pidetään synkkänä ja masentavana yhtyeenä, mutta emme itse näe itseämme sellaisina. Halusimme luoda itsestämme vaikutelman positiivisena ja elämäniloisena yhtyeenä.
- Exciter onkin Depeche Moden uran kepeimpiä jailmavimpia albumeita. Poissa ovat 80-luvun lopun kultakauden melodramaattinen eksistentialismi raskaine syntikkamattoineen ja vaikean 90-luvun raskaat hitaat hip hopista vohkitut rytmit. Exciterin sovitukset ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta helliä ja minimalistisia: vasta noin viidennellätoista kuuntelulla albumin osaset loksahtavat paikalleen ja se lakkaa kuulostamasta keskeneräiseltä. Tästä saa pitkälti kiittää tuottaja Mark Belliä, joka on aikaisemmin tehnyt työtä Björkin ja teknopumppu LFOin kanssa.
- Tavallaan Exciter on paluu elektronisille juurillemme, Martin sanoo.
- Oikean ihmisen löytäminen kesti kauan, koska hyvin harvat huipputuottajat hallitsevat sekä uusimmat elektroniset soundit että melodiat. Yleensä kun lähetämme kappaleen jollekin teknonerolle remiksattavaksi, hän ensi töikseen heittää laulumelodian ulos ikkunasta.
- Mark oli myös paljon käytännöllisempi kuin Ultran tuottanut Tim Simenon, Andrew toteaa.
- Kun Mark saa idean, hän menee syntetisaattorin luo. Kun Tim saa idean, hän selittää sen apulaisryhmälleen, joka sitten puurtaa pari päivää sen parissa – jonka jälkeen Tim sitten siunaa tai hylkää sen. Kuten Ultralta kuulee, Timin työtapa tuoti hyviä tuloksia mutta se oli myös piinallisen hidas.
Depeche Moden menestystarina on täynä ironioita, joista suurimpia on se, ettei kukaan konemusiikin uranuurtajabändin perustajajäsenistä hallitse syntetisaattoreita kovin hyvin. Dave Gahan keskittyy laulamiseen, Martin Gore kirjoittaa kaikki laulunsa akustisella kitaralla – ja Andrew Fletcher on omien sanojensakin mukaan vain “yhtyeen suurin fani”, joka hoitaa siinä sivussa managerin tehtäviä. Kun soundivelho Alan Wilder lähti yhtyeestä ovet paukkuen vuonna 1995, jäljelle jäänyt kolmikko joutoo luottamaan bändin ulkopuolisiin yhteistyökumppaneihinsa.
Silti Martin eikä Andrew kaipaa Alania takaisin.
- Meillä ei koskaan Alanin aikana ollut näin hauskaa studiossa, Andrew sanoo.
- Alan on hirvittävän lahjakas muusikko, mutta täysi erakko ja kontrollifriikki, hänen kanssaan ei voinut keskustella lainkaan. Nyt me kaikki voimme ihan eri tavalla osallistua musiikin tekemiseen.
- Oman kalenterinsa Alan Wilder täytää Recoil-projektilla, jonka kaksi erinomaista levyä Unsound Methods (1997) ja Liquid (2000) eivät nekään saa Martinin ja Andrewin varauksetonta hyväksyntää:
Andrew: - Alan on loistava tuottaja, mutta koska hän käyttää eri laulajia, hänen levynsä kuulostavat aina vähän hajanaisilta. Hän ei saa omaa persoonallisuuttan esille koko levyn mittakaavassa.
Martin: - Emme me silti hänen kanssaan riidoissa ole – tosin emme pidä yhteyttäkään. Itse asiassa lähetimme eilen hänelle onnittelukortin, hän on juuri saanut toisen tyttären.